YK:n maailman onnellisuusraportissa nimeää Suomen maailman onnellisimmaksi maaksi. Sitä vastoin samassa listassa Afganistan on maailman onnettomin maa. بود نبود /Olipa kerran eikä ollut kertoo yhdysvaltalaisen taiteilijan Elina Ansaryn suomalaisista ja afganistanilaisista sukujuurista sekä tutkii näiden kulttuurien risteyskohtaa.

Ansaryn isoäiti Terttu syntyi Amerikassa suomalaisvanhemmille. Vuonna 1945 hän meni naimisiin afganistanilaisen opiskelijan Mir Amanuddin Ansaryn kanssa ja muutti hänen kanssaan Afganistaniin, jossa he asuivat seuraavat 19 vuotta ennen eroaan ja Tertun paluuta lapsineen Yhdysvaltoihin. 

Olipa kerran eikä ollut -näyttelyinstallaatio on kokoelma puhallettuja munia, jotka on ripustettu pitsiseen, verkkomaiseen pilveen. Näille munille Ansary on maalannut sekä maalaa näyttelyn aikana miniatyyrisiä perhekuvia isänsä idyllisestä, kulttuurienvälisestä lapsuudesta Afganistanissa 1950- ja 60-luvuilla. Näissä munatemperamaalauksissa on käytetty aitoa ultramariinipigmenttiä. Ultramariinisininen on jauhettua Lapis lazulia, joka on Afganistanista peräisin oleva kivi. Kultaakin arvokkaampi väri on olennainen osa länsimaista taidehistoriaa. Munankuoret ovat hauraita, tuovat mieleen kevään, ja pallomaisella muodollaan jokainen muna on oma pieni maailmansa. Afganistanin maaperästä louhittu mineraali sitoutuu suomalaisten munankeltuaisten kanssa temperamaaliksi, jolloin syntyy kaukaisen ajan ja paikan alkemiallinen henkiin herääminen.

Darin بود نبود (lausutaan bood na bood) tarkoittaa kirjaimellisesti ”oli, ei ollut”, ja se on perinteinen ensimmäinen rivi afganistanilaisissa saduissa. ”Olipa kerran eikä ollut” viittaa seuraavaan tarinaan samanaikaisesta totuudesta ja fiktiosta. Ansaryn lapsuuden aikana hänen isänsä punoi omat lapsuuden tarinansa satujen verkostoksi, joka muutti Afganistanin Narnian kaltaiseksi lumotuksi maaksi; jyrkkä vastakohta maassa vallinneelle (ja vallitsevalle) myllerrykselle ja pienemmille tragedioille, jotka mursivat Tertun ja Amanuddinin perheen.

Näyttelyssään Olipa kerran eikä ollut Elina Ansary pyrkii rekonstruoimaan noita hauraita satuja kiinnittäen yhtä paljon huomiota suruun ja iloon – totuuteen ja fantasiaan – niiden sisällä. Mitä voimme oppia onnellisuudesta ja tuskasta, kun vertaamme näitä kahta kulttuuria toisiinsa kietoutuneessa sukuhistoriassa? Näyttelyinstallaatio on samalla yritys kommunikoida esi-isien haamujen kanssa, yritys turhaan kurkottaa esi-isien menneisyyteen, maihin ja mantuihin – lapsuuteen – jotka ovat kaikki ikuisesti kaukaisia.